Juho tuossa kirjoittikin pahoittelut blogin kirjoittamisen viivästymisestä ja yksityiskohtaisen kuvauksen ikimuistoisesta vierailustamme Nepaliin. Moni onkin kysynyt reissusta palattuani, että millaista oli. En ole oikein osannut vastata muutakuin hienoa, upeaa, köyhää, kaunista ja roskaista. Mutta onneksi on tämä blogi, täältä voi tulla lukemaan monta erilaista tarinaa ja näkemystä.
Meidän kolmen hengen ryhmämme käynnisti matkan kohti Nepalia perjantaina 18.3. Kävimme Riitan kanssa vaihtamassa auton ja kuskin Marianneen Otavassa. Helsinkin-Vantaalla sitten tapasimmekin Geneveen - Abu Dhabiin – Kathmanduun matkaavan loppuryhmämme; Maijan ja Pekan. Matka sujui pituudestaan huolimatta erinomaisesti, nautimme Arabiemiraattien lehtoyhtiö Etihadin luksuksesta ja allekirjoittanut sai ruhtinaallisesti yöpyäkseen koko neljän hengen penkkirivinkin. Lopulta lauantaina iltapäivällä saavuimme aurinkoiseen Kathmanduun. Hotellimme, Dwarika´s, oli rakennettu kierrätetyistä tiilistä, vanhoista puuesineistä ikkunoineen, koko paikasta hohti viihtyisä luksus. Omaan huoneeseeni saapuessani ensimmäisenä ihmettelin huoneen kokoa ja yksityiskohtia; joka ikinen kohta huoneessa oli totaalisessa harmoniassa ympäristönsä kanssa. Puhun nyt siis itse hotelista, enkä suinkaan itse Kathmandusta, joka on kokonaan toinen maailma. 11 hengen suomalaisryhmä oli vihdoin kasassa puutarhassa vietetyssä illallisella, jossa tarjolla oli mm. ns. paikallista eko-lähi-ruokaa. Nepalilainen keittiö vei mukanaan, en ole missään syönyt yhtä hyviä kasvispohjaisia ruokia.
Seuraavana päivänä Juho, Elina ja Bikash olivat meitä vastassa ala-aulassa ja lähdimme CODEFin toimistoon, jossa meille esitettiin projektia ja tutustuimme myös hankkeessa työskenteleviin henkilöihin. He kaikki vaikuttivat todella sitoutuneilta hankkeeseen ja olevan tyytyväisiä hankkeen aikana saavutettuihin todellisiin kehitysaskeliin. Itse hankkeesta ei tässä yhteydessä tämän enempää, virallinen monitorointiraportti toimitetaan tässä pikapuolin, mahdollisesti myös tänne Keman nettisivuille. Virallisen osion jälkeen siirryimme kattoterassille syömään lounasta, josta emme tarkkaan tiedä mitä se sisälsi, mutta erinomaisiin makuihin pääsimme taas tutustumaan loistavien maisemien keskelle. Himalajan vuoristo ja Kathamandun laaksoa ympäröivä muukin vuoristo näkyi selkeästi. Taisin polttaa itseni jo ensimmäisenä päivänä, lämpötilan ollessa yli 25 astetta plussan puolella.
Codefin toimiston katolla.
Codefin työntekijöitä, keskellä Yaba.
Samalla reissulla kävimme myös ”shoppailemassa Tamelissa”, joka mielestäni oli lähinnä ahdistava kokemus. Ruuhkaa, meteliä, tuhansia kauppoja. Onneksi minulla oli Elinan tuki ja opastus tietäni ohjaamassa…mitään ei tullut mukaan, vaikka hintataso oli käsittämättömän alhainen.
Seuraavana päivänä maanantaina alkoi matkamme varmasti mieleenpainuvin osio. Lähdimme hotellistamme kahdella maastoautolla ja moottoripyörillä kohti Dewichaurin kylää. Matkaa oli vain 20 kilometriä, mutta ajallisesti siihen kului noin kaksi tuntia. Olin jättänyt kellon kotiin, joten en ihan minuutilleen osaa sanoa. Pysähdyimme myös ostamaan kylän koululle tulijaisia matkan varrella. Jaba osti antamallani 1500 rupialla (15 euroa) kaksi noin puolen metrin korkuista vihkopinoa ja toi vielä rahaa takaisinkin. Kylään johtavat maisemat olivat henkeäsalpaavat ja kylän 1. ”ward” kaikkea muuta kuin mitä olin etukäteen odottanut. Tällä alueella oli selkeä kylän läpi johtava tie, sähköä, taloja, vesihanoja talojen seinillä, suhteellisen siistiä ja hyvin pukeutuneita ihmisiä. Jälleen meitä hemmoteltiin kylän naisten tekemällä aterialla ja uskomattomilla maisemilla, missäs muualla kuin kattoterassilla.
Devichaurissa, kattoterassilla ruokailemassa.
Edelleen Devichaurin kattoterassilla.
Hiljainen on kylä tie, Devichaur 4. ward.
Ruokailtuamme lähdimme kävellen kohti muutaman sadan metrin päässä olevaa koulua ja hämmästys oli todella valtava kun kuljimme kukkakujan lävitse, jossa kymmenet lapset ojensivat meille kauniisti sidottuja rhodokimppuja ja lei-tyyppiset kukkanauhat. Huivitettuina , ”merkittyinä” ja erittäin liikuttuneena saavuimme juhlatilaisuuteen, johon osallistui varmasti puolet kyläläisistä. Saimme kuulla kymmenkunta ”kiitospuhetta” hankkeestamme Bikashin sujuvasti tulkkaamana ja lyhentämänä (?). Niin maolaiset, kommunistit ja eri kylän osion päälliköt pitivät palopuheitaan usean tunnin ajan. Pienetkin koululaiset jaksoivat kuunnella helteessä ja naureskella meille. Kaipa me melkoisen huvittavan näköinen porukka olimme. Näimme myös kyläläisten esittämiä tanssiesityksiä, osallistuimme erilaisiin palkitsemisseremonioihin ja päivä päättyi tyypillisesti teehen ja ryhmätanssiin.
Ensimmäisiin juhliin saapuminen, 4. ward.
Mitenköhän monta kuvaa meistäkin otettiin, eli näinkin päin.
Koulun piha oli loppuunmyyty, onneksi vapaita paikkoja löytyi muualtakin ihmettä katsomaan.
Juhlayleisöä
Sitten olikin aika hyvästellä muu porukka ja jäimme Ulla-Maijan, Juhon, Elinan, Minan ja Bikashin kanssa viettämään yhtä elämäni ikimuistoisinta yötä. Pääsimme yöpymään yhden kyläläisen taloon, joka oli varmasti tyypillinen asunto paikallisessa mittakaavassa. Alkuilta meni pimeässä, kynttilän valossa rumpumusiikkia ja poikien kitarointia kuunnellessa. Saatiin jopa paikallista riisiolutta, joka oli mielenkiintoinen makuelämys. Ei pahaa, mutta pari mukillista oli kyllä riittävästi. Tunnelma oli mahtavan rauhallinen ja leppeä. Isäntäväki oli huolissaan siitä, että oliko meillä tylsää. Päinvastoin, sellaista rauhaa ja harmoniaa en ole pitkään aikaan päässyt kokemaan. Vertasin isäntäperheemme lapsiperheen elämää omaani täällä Suomessa, enkä ole lainkaan varma, että tämä meidän tapamme on se oikea ja tavoittelemisen arvoinen aikatauluineen, harrastuksineen, suorittamisiin ja kiireineen. Siellä sitä vain oltiin. lauleskeltiin ja naureskeltiin ilman kiirettä ja huolta huomisesta (ainakaan itselläni sitä ei ollut). Perheen poikienkin kanssa löytyi yhteinen kieli jalkapallosta, allekirjoittaneen ja poikien suosikkijoukkueet olivat Brasilia ja FC Barcelona, Ronaldinhokin tuli mainittua. Hieman huonoa omaatuntoa tuntien annoin pojille myös länsimaista hapatusta käsiini; Angry Birds koukutti myös Nepalin pojat.
Hämäriä tunnelmia, oikeasti oli melkein pilkkopimeää.
Yökin oli mielenkiintoinen, jaoimme Ulla-Maijan kanssa perheen parivuoteen ja -peiton, jossa ”patjan” virkaa toimitti meillekin tuttu vanhan ajan puuvillatäytteinen peitto. Suomesta tuomani villakalsarit tulivat tarpeeseen. Yö meni koirien haukkuessa ja aamun sarastaessa heräsimme itsekin kyläläisten mukana auringon nousun aikaan. Sain talon terassilta seurata mm. kanan kynimistä, astioiden tiskausta, veden hakua ja leppoisalta vaikuttavaa ”normaalia elämää”. Helppohan se oli turistina seurata, kun seuraavasta ateriasta ei tarvinnut välittää…
Aamulla veden haussa.
Maitolaituri. Takana laite, maidon rasvapitoisuuden määrittämiseksi.
Elina lempipuuhassaan, vessan tarkistus.
Kävimme vielä muun porukan kanssa katsomassa yhtä ”sisävessaa”, jonka keräyssäiliö oli rakennettu mielenkiintoiseen paikkaan. Eli naapurin tontin yläpuolelle asuinrakennuksesta noin viiden metrin, josta jätevedet todennäköisesti suotautuvat ennen pitkää naapurin kiinteistöön. Kävimme myös ”shoppailemassa” sain yhdessäkin kaupassa kulutettua jopa vajaat kaksi euroa ostettuani noin muovipussillisen tavaraa…
Ryhmämme saapui maastoautoilla ja aloitimme väännön päivän ohjelmasta, joka oli sovittu jo edellisenä iltana. Osan meistä piti mennä katsomaan vuoristoon vesilähteitä ja osan osallistumaan naisryhmien kokouksiin. Kuten Juho edellä kertoi,päivä ei mennyt ihan näin…mutta hyvä ja mielenkiintoinen päivähän siitä muodostui. Yksi mieleenpainuvimmista kohtaamisista oli 7. wardin naisryhmän tapaaminen, jota saimme haastatella noin viisi minuuttia. Riitan kysyessä lukutaidosta, ilmoittivat naiset sen olevan 0 %! Mikä täältäpäin katsottuna tuntuu pöyristyttävältä.
7 ward, ”temppeliaukiolla”.
Täältä lähdimme yhden kouluvierailun kautta katsomaan näköalapaikkaa, jonne halutaan rakentaa näköalatorni. Ihmettelen vain mihin tornia tarvitaan, kun maisemat kohti Kathmandun laaksoa olivat tällaisenaankin huimaavat. Tämä taisi olla yksi matkamme tarkoituskin, saada ministeriölle materiaalia ja todistusaineistoa näköalatornin saamiseksi. Näköalapaikalta osa meistä lähti vaikeampaa reittiä pitkin laskeutumaan kohti seuraavia juhlia. Vaikka olimme noin pari tuntia myöhässä, myös täällä oli ilo ylimmillään ja saimme nauttia paikallisista tanssi ja musiikkiesityksistä, jälleen kera tuhansien kukkien. Loppuryhmämme oli käynyt tulomatkallaan vielä yksissä juhlissa ja saapuivat paikalle noin kaksi tuntia meidän jälkeemme. Ilonpito ja esitykset jatkuivat tästä huolimatta.
Alaspäin tulossa näköalapaikalta.
Eläkeläisryhmän esitys, vauhdikasta ja viihdyttävää.
Paremman väen kotitalo vuoristossa.
Edellisen talon ja naapureiden naisväkeä + Elina.
Tälläistä…
Loppumatkamme sujuikin mm. shoppailemassa. Itse vein rahani Kathmandun reilun kaupan putiikkeihin, joissa tarjonta oli erittäin monipuolinen. Mukaan tarttui laukkuja, teetä, koruja, pannulappuja ja tauluja. Temppeleitä ja hienoja paikkoja Kathmandusta löytyy myös turistille ihmeteltäväksi. Mutta myös köyhyyttä, roskia, ystävällisiä ihmisiä ja uskomatonta ympäristöä. Ympäristön siisteys koettiinkin tärkeäksi kaikissa puheissa, mikä ilahdutti suuresti ympäristö-opettajaa, mutta näkyisipä se myös käytännössä. Jätevesiä ei käsitellä, eikä minkäänlaista roskien keräyssysteemiä ole olemassa. Mutta, asia on tiedostettu ja se on jo erittäin paljon. Erittäin mielenkiintoiselta vaikutti myös pakallisen järjestön Eco-turismi hanke, jossa mm. Suomen latu on yhtenä osallistujana.
Hankkeemme näyttää olevan hyvässä vauhdissa, paljon on tehty ja paljon on suunnitteilla. Uskomatonta miten paljon suhteellisen pienellä rahoitusavustuksella saadaan aikaiseksi. Opiskelijamme ovat tehneet hyvää työtä, myös ryhmämme viimeinen work-shop antoi paljon hyviä ideoita ja näkökulmia jatkotyötä ajatellen. Olenkin enemmän kuin kiitollinen kun sain avartaa maailmankuvaani ja oppia uusia asioita tästä uskomattoman hienosta maailmasta jossa saamme elää. Matka toisaalta herätti myös kritiikin omaa elämäntapaamme kohtaan, tämä alituinen kiire ja kellon mukaan eläminen ei voi olla elämäntapa, jota kannattaa tavoitella. Ehkäpä muutamme Raimon ja Mariannan naapuriin Nepalin vuoristoon, jos/kun sen aika koittaa…
Kiitos vielä kerran Bikashille tulkkauksesta, taidemyyntinäyttelyn järjestämisestä, miekasta ja räätälistä, sekä Elinalleja Juholle hyvin organisoiduista matkajärjestelyistä ja koko ryhmälle.
Tuntuu olevan kaikkien mieleen löytyy joka paikasta missä ruokaa tarjoillaan.
Loppuillasta teimme vielä pienen kävelylenkin Pashupatinathin temppelialueelle, jossa pääsimme seuraamaan hautajaisia sekä konserttia Shivan kunniaksi.
